Nuorten ajatellaan yleensä olevan täydellisen terveitä ja loputtoman energisiä. Joidenkin nuorten elämää kuitenkin rajoittaa vakava sairaus. Jos näin on sinun kohdallasi, sinua voi auttaa se, mitä eräät Jehovan todistaja -nuoret kertovat. Pane merkille, miten V’loria, Justin ja Nisa ovat onnistuneet elämään vakavien terveysongelmien kanssa.

•  V’loria

•  Justin

•  Nisa

 Olen sairastanut fibromyalgiaa 14-vuotiaasta lähtien. Siihen mennessä kun olin täyttänyt 20 vuotta, minulla oli todettu myös niveltulehdus, punahukka ja Lymen tauti. Koska olen jatkuvasti heikossa kunnossa, en voi tehdä aina sitä, mitä haluaisin. Välillä olen ollut halvaantunut lantiosta alaspäin ja siksi olen tarvinnut pyörätuolia.

 Fyysisiä kipuja pahempaa oli tuntemani henkinen tuska. En suoriutunut edes yksinkertaisista asioista, kuten kirjoittamisesta tai purkkien avaamisesta. Näin pienten lasten kävelevän ja mietin, miksi se oli minulle niin vaikeaa. Tunsin olevani epäonnistunut.

 Olen kiitollinen siitä, että olen saanut apua sekä perheeltäni että seurakunnalta, johon kuulun. Seurakunnan ystävät ovat käyneet usein luonani, enkä tunne enää itseäni niin yksinäiseksi. Jotkut ovat kutsuneet minut mukaan viettämään aikaa yhdessä ystävien kanssa, vaikka tarvitsenkin apua pyörätuolin kanssa autolla matkustaessani.

 Erityistä apua on ollut seurakuntamme iäkkäistä ystävistä, koska he ymmärtävät, millaista on kärsiä terveysongelmista. Heidän avullaan olen oppinut hyväksymään rajoitukseni, enkä enää tunne syyllisyyttä siitä, etten voi tehdä yhtä paljon kuin toiset. Olen kaikkein onnellisin silloin, kun olen seurakunnan kokouksissa tai kenttäpalveluksessa (Heprealaisille 10:25). Aina silloin tajuan, etten ole kovinkaan erilainen sairaudestani huolimatta.

 Pidän mielessäni, että Jehova antaa meille sen, mitä tarvitsemme voidaksemme kestää. Raamattu esimerkiksi sanoo, että vaikka ”se ihminen, joka olemme ulkonaisesti, riutuukin pois, niin varmasti sitä ihmistä, joka olemme sisäisesti, uudistetaan päivä päivältä” (2. Korinttilaisille 4:16). Juuri siltä minusta tuntuu!

 Mieti: Jos kärsit vakavista terveysongelmista, miksi sinun on tärkeää hakeutua toisten seuraan? Jos olet terve, miten voisit tukea jotakuta, joka on sairas? (Sananlaskut 17:17.)

 Kaaduin lattialle enkä päässyt ylös. Rintaani puristi, enkä voinut liikkua. Minut kiidätettiin ensiapuun. Lääkärit eivät aluksi saaneet selville, mikä minua vaivasi. Saatuani uusia kohtauksia he tekivät lopulta diagnoosin – sairastin Lymen tautia.

 Lymen tauti jätti jälkensä hermostooni. Minulla on yhä vapinaa, joka on joskus hallitsematonta, vaikka sairauden toteamisesta on jo useita vuosia. Joinakin päivinä jäseniäni särkee tai sormiini sattuu niin pahasti, etten voi edes liikuttaa niitä. Tuntuu kuin niveleni olisivat ruosteessa.

 Ajattelin olevani liian nuori sairastamaan, ja se sai minut vihaiseksi. Joka päivä itkin ja kysyin Jumalalta: ”Miksi minun täytyy kokea tällaista?” Aloin jopa ajatella, että Jumala oli hylännyt minut. Sitten mietiskelin Raamatussa kerrottua Jobin esimerkkiä. Vaikka Job ei täysin ymmärtänyt, miksi hän koki niin monia vaikeuksia, hän pysyi uskollisena Jumalalle. Jos Job pysyi uskollisena valtavista koettelemuksista huolimatta, minäkin pystyisin siihen.

 Olen saanut suurenmoista tukea seurakuntani vanhimmilta. He ovat kiinnostuneita minusta ja haluavat aina tietää, kuinka voin. Eräs vanhin sanoi, että voisin soittaa hänelle mihin vuorokaudenaikaan tahansa, jos haluaisin puhua. Kiitän Jehovaa joka päivä tällaisista ystävistä. (Jesaja 32:1, 2.)

 Joskus vakavan sairauden keskellä unohtaa sen, minkä pitäisi olla itsestään selvää: Jehova tietää, mitä joudumme kokemaan. Raamatussa kehotetaan: ”Heitä taakkasi Jehovalle, niin hän itse tukee sinua.” (Psalmit 55:22.) Yritän tehdä siten joka päivä.

 Mieti: Miten ystävien tukiverkosto voi auttaa sinua kestämään terveysongelmia? (Sananlaskut 24:10; 1. Tessalonikalaisille 5:11.)

 Kun olin teini-ikäinen, minulla diagnosoitiin Marfanin oireyhtymä. Se on sairaus, joka heikentää niveliä. Marfanin oireyhtymä voi myös vaikuttaa sydämeen, silmiin ja muihin elintärkeisiin elimiin. Minulla ei ole kipuja joka päivä, mutta silloin kun niitä on, ne ovat ankaria.

 Kun sairaus todettiin, itkin paljon. Pelkäsin etten pystyisi tekemään asioita, joista pidän. Nautin esimerkiksi tanssimisesta, ja ajatuskin siitä, että se – saati käveleminen – olisi jonain päivänä minulle liian tuskallista, sai minut pelkäämään tulevaisuutta.

 Siskoni oli hyvin kannustava. Hän auttoi minua lopettamaan itseni säälimisen. Hän sanoi minulle, että pelossa eläminen kuluttaisi minut loppuun. Hän myös kannusti minua rukoilemaan hellittämättä, koska Jehova tiesi ja ymmärsi täysin, mitä kävin läpi (1. Pietarin kirje 5:7).

 Minua on rohkaissut erityisesti psalmi 18:6, jossa sanotaan: ”Ahdingossani minä huusin jatkuvasti avukseni Jehovaa, niin, Jumalaltani minä huusin alati apua. Silloin hän kuuli temppelistään ääneni, ja oma avunhuutoni hänen edessään tuli hänen korviinsa.” Tämä jae auttoi minua tajuamaan, että kun rukoilen Jehovaa ja pyydän häneltä apua selviytymiseen, hän kuulee ja auttaa minua. Hän on aina tukenani.

 Olen oppinut, että ei ole väärin olla surullinen tai jopa järkyttynyt, kun kohtaa vastoinkäymisiä. Sellaiset tunteet ovat normaaleja, kunhan emme anna niiden hallita elämäämme ja vaikuttaa ystävyyteemme Jehovan kanssa. Hän ei aiheuta ongelmiamme, eikä hän koskaan hylkää meitä, kun panemme hänet ensi sijalle elämässämme. (Jaakobin kirje 4:8.)

 Mieti: Onko Jumala syyllinen kärsimyksiimme? (Jaakobin kirje 1:13.)