JÄTEKASA tuo useimmille mieleen pois heitetyt roskat ja epämiellyttävän hajun. Tuskin kukaan odottaisi löytävänsä sellaisesta mitään arvokasta, korvaamattomasta jalokivestä puhumattakaan.

Sata vuotta sitten tällaisesta jätekasasta kuitenkin löytyi aarre, ei kirjaimellista jalokiveä, vaan jotain muuta erittäin arvokasta. Mikä tuo aarre oli, ja miksi se on merkittävä vielä nykyäänkin?

1800-luvun lopussa Oxfordin yliopiston tutkijat Bernard P. Grenfell ja Arthur S. Hunt kävivät Egyptissä. He löysivät Niilin laakson liepeillä sijaitsevien jätekasojen keskeltä useita papyruskatkelmia. Myöhemmin, vuonna 1920, kun miehet keskittyivät löytöjensä luetteloimiseen, Grenfell hankki Manchesterissa Englannissa sijaitsevan John Rylandsin kirjaston nimiin muitakin Egyptistä löydettyjä katkelmia. Molemmat miehet kuitenkin kuolivat ennen kuin katkelmat oli saatu luetteloitua.

Colin H. Roberts, joka myös oli Oxfordin yliopiston tutkija, saattoi työn päätökseen. Katkelmia lajitellessaan hän huomasi papyruksen kappaleen, jonka koko oli 9 cm x 6 cm. Hänen hämmästyksekseen kreikkalaisessa käsin kirjoitetussa tekstissä oli hänelle tuttuja sanoja. Toisella puolella oli sanoja, jotka olivat Raamatusta Johanneksen evankeliumin 18:31–33:sta, ja toisella puolella oli osia jakeista 37 ja 38. Roberts tajusi, että hänen käsissään oli korvaamattoman arvokas aarre.

Roberts arveli papyruksen kappaleen olevan hyvin vanha. Saadakseen selville sen iän hän hyödynsi paleografiaa * eli vertasi siinä olevaa kirjoitusta muihin muinaisiin käsikirjoituksiin, joiden ikä oli tiedossa. Tämän ansiosta hän onnistui määrittämään papyruksen kappaleen iän summittaisesti. Hän halusi kuitenkin varmistua asiasta. Niinpä hän kuvasi katkelman, lähetti kuvat kolmelle papyrologian asiantuntijalle ja pyysi heitä määrittämään katkelman iän. Mihin tulokseen asiantuntijat tulivat?

Kaikki kolme asiantuntijaa tutkivat tekstin kirjoitustapaa ja kirjainten muotoa ja olivat yhtä mieltä siitä, että katkelma oli peräisin 100-luvun alkupuoliskolta. Apostoli Johanneksen kuolemasta oli tuolloin kulunut vain muutama vuosikymmen. Paleografia ei ole kuitenkaan aukoton iänmääritysmenetelmä, ja erään tutkijan mukaan teksti on voitu kirjoittaa milloin tahansa 100-luvulla. Joka tapauksessa tuo pieni papyruksen kappale on vanhin koskaan löydetty, edelleen olemassa oleva Kreikkalaisten kirjoitusten käsikirjoituskatkelma.

Johanneksen evankeliumin katkelma on Raamattua arvostaville tärkeä ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin se, millaisessa muodossa katkelman sisältäneet kirjoitukset olivat olleet, kertoo jotain siitä, miten tärkeänä varhaiskristityt pitivät Raamattua.

Kirjoitettua tekstiä tallennettiin 100-luvulla kirjakääröön ja koodeksiin. Kirjakäärö muodostui papyrus- tai pergamenttikappaleista, jotka oli liimattu tai ommeltu pitkäksi kaistaleeksi. Se voitiin  kääriä kokoon ja auki tarpeen mukaan. Tekstiä oli tavallisesti vain käärön toisella puolella.

Robertsin löytämässä pienessä katkelmassa kirjoitusta oli kuitenkin molemmilla puolilla, mikä viittaa siihen, että se oli peräisin koodeksista pikemmin kuin kirjakääröstä. Koodeksi tehtiin pergamentti- tai papyruskappaleista, jotka oli ommeltu yhteen ja taiteltu kirjan muotoon.

Mitä etuja koodeksilla oli kirjakääröön verrattuna? Varhaiskristityt olivat evankelistoja (Matteus 24:14; 28:19, 20). He levittivät Raamatun sanomaa kaikkialla, missä tapasivat ihmisiä – taloissa, toreilla ja kaduilla (Apostolien teot 5:42; 17:17; 20:20). Niinpä se, että Raamattu oli pieneen tilaan mahtuvan koodeksin muodossa, oli hyvin käytännöllistä.

Lisäksi koodeksin ansiosta seurakuntien ja yksittäisten ihmisten oli helpompi tehdä Raamatusta jäljennöksiä omaan käyttöönsä. Näin evankeliumeja jäljennettiin kerta toisensa jälkeen, mikä epäilemättä edisti kristillisyyden nopeaa leviämistä.

Rylandsin katkelma on nykyään merkittävä toisestakin syystä. Se osoittaa, miten tarkasti Raamatun alkuperäinen teksti on välittynyt. Vaikka katkelma sisältääkin vain muutaman jakeen Johanneksen evankeliumista, teksti on miltei identtinen nykyisen Raamatun tekstin kanssa. Rylandsin katkelma siis paljastaa, että Raamattu ei ole muuttunut, vaikka siitä on tehty ajan kuluessa lukuisia jäljennöksiä.

Johanneksen evankeliumista oleva Rylandsin katkelma on vain yksi todiste niiden tuhansien katkelmien ja käsikirjoitusten joukossa, jotka vahvistavat Raamatun alkuperäisen tekstin välittyneen tarkasti. Werner Keller sanoo kirjassaan Raamattu on oikeassa: ”Nämä vanhat käsikirjoitukset ovat vakuuttavimpana vastauksena kaikkiin Raamatun tekstin aitoutta ja väärentämättömyyttä koskeviin epäilyksiin!”

Kristittyjen usko ei tietenkään perustu arkeologisiin löytöihin. He uskovat, että ”koko Raamattu on Jumalan henkeyttämä” eli Jumalan hengen ohjauksessa kirjoitettu (2. Timoteukselle 3:16). Korvaamattoman arvokkaat menneisyyden aarteet kasvattavat luottamustamme Raamattuun ja vahvistavat tosiksi sen sanat: ”Jehovan sana pysyy ikuisesti.” (1. Pietarin kirje 1:25.)